S32.0 (Release me)

s32-1

Viime talvena minua kohtasi onnettomuus, joka muutti elämääni pysyvästi. Liukastuin ja kaaduin koulun pihassa ja selkärankani murtui. Kompressiomurtuma L1-nikamassa, joka on lannerangan ensimmäinen nikama. Kärsin uskomattomista kivuista ja pidin ylläni metallista tukikehikkoa 8 viikkoa. Olin sairaslomalla pitkän aikaa, ja tämä tapaus on ehdottomasti yksi inhottavimmista asioista, joita olen joutunut kokemaan. Viikkoihin en saanut vedettyä sukkaa jalkaan, ja kaupassa minun täytyi pyytää apua jos tahdoin jonkin tuotteen alahyllyltä.

Selkärangassani tulee ikuisesti olemaan mutka, ja kivut saattavat jatkua pitkään. Leikkaus tulevaisuudessa muutaman vuoden päästä on mahdollinen. Jos jotain olen oppinut tämän onnettomuuden pohjalta, on se empatiakyky liikuntarajoitteista ihmistä kohtaan, ja tietämys siitä mitä elämä kipujen kanssa on. Tiedän hyvin, miltä tuntuu kun tarvitsee apua arkipäiväisessä elämässä, miltä tuntuu kun aamulla herätessä ja ylös noustessa sattuu niin paljon että kyyneleet tulevat silmiin. Ymmärrän ja tunnen myötätuntoa vanhuksia ja vammautuneita kohtaan, ja ymmärrän kuinka nopeasti elämä saattaa muuttua pysyvästi, kuinka pieni asia saattaa muuttaa kaiken.

Minulle oli tärkeää purkaa ajatuksiani ja tunteitani vammautumisestani paperille. Pidän kollaasityyppisestä kuvan rakentamisesta, rakastan kiiltokuvia niiden vanhanaikaisuuden ja nostalgian vuoksi. Lapsena keräilin kiiltokuvia ja tarroja, ja minulla onkin komea kokoelma, joita tahdon käyttää kuvataiteessani. Joskus käytän kiiltokuvien ja tarrojen lisäksi valokuvista tai lehdistä leikattuja osia. Ostan edelleen kiiltokuvia jos jotain jännittävää tulee eteen, klassikoita ovat enkelit, kissat, perhoset ja kukkaset. Kiiltokuvat tuovat kuvaan lapsuuden muistoja. Se on vastapaino ja ristiriita, sillä aiheet teoksissani ovat monesti rankkoja.